On kylmä aamu. Pari edellistäkin aamua ovat olleet kylmiä, mutta tänä aamuna kylmyys on erilaista. Olen vielä nukkumassa, mutta en sikiunessa, on kylmä, ja jotenkin outo, kalsea olo. Puhelin soi. Vastaan epäröiden. 15-vuotias poika on kuollut yöllä puolenyön aikoihin moottorikelkkaonnettomuudessa.

Suomussalmi on kai sitten joku riivattu paikka, nuoria ihmisiä kuolee koko ajan. Tai näin ainakin uskotaan, että kaikki haluaa tappaa itsensä. Pikkuserkku oli ollut pääkaupunkiseudulla baarissa, ja joku ihan vieras tyyppi oli tullut kysymään, että mistäpäin oot, pikkuserkku oli vastannut, Suomussalmelta, ja saanut vastauksen, voin tarjota sulle paukun, mutta älä tapa itteäs.

Rupesin miettimään kotipaikkakunnan merkitystä minulle. Tämä on ihana paikka elää ja kasvaa, varsinkin, jos asuu hieman syrjempänä, niin kuin minä. Täällä voi pitää eläimiä ( niinkuin monessa muussakin paikassa.. ), Täällä on ystävällisiä ihmisiä, täällä on tilaa.. Tämä paikka on minulle kaikki kaikessa, ikinä en haluaisi pois muuttaa, tänne haluan rakentaa tulevaisuuteni, ja täällä minä haluan kuolla.

Täällä on kunnon talvi, nytkin pakkasta parikymmentä astetta, vaikkakin talvet koko ajan huononevat, mikä on huono juttu, ainakin minun mielestäni. Kyllä se vain on niin, että talvi ei ole talvi, jos ei ole kunnon pakkasia ja lumituiskuja!

Tämä on siis minulle tärkeä paikka. Täällä olevat ihmiset ovat minulle tärkeitä, aina kun katson ikkunasta ulos, muistan, miten onnekas olen saadessani asua tälläisessä paikassa. Täällä on mahtavat maisemat, kunnon metsää silmänkantamattomiin, jossain kimaltelee järvi, jonka taakse aurinko laskee, järve ylle on kasvanut puu, jonne oli pienenä mukava kiivetä, puussa on kaiverrus, joka lämmittää sydäntäni viimeiseen henkäykseen asti.

Minulla on myös toinen tärkeä paikka. Puhos. Meillä on siellä mökki. En ikinä unohda pihapiiriä, tai Puhoksen idyllistä maalaismaisemaa muutenkaan. Pihassa on valkea mökki, joka on isovanhempieni entinen koti, pihapiirissä on myös pariaitta, johon on monet ihastuneet. Navetta, jonka katto on jo mennyt vähän notkolle vanhuuttaan, navetän päädyssä puuliiteri, josta pienenä hampaat irvessä kiikutettiin halkoja toisessa päädyssä sijaitsevaan saunaan. Saunun päädyssä on ulkovessa, jonne en pienenä uskaltanut aina yksin mennä, minua pelotti että tipun sieltä. Mieleeni on jäänyt kirpeä syysilta, jolloin aurinko on juuri laskemassa järven taa, kun juoksen saunalta rantaan, joka on ihan lähellä, oma, rakas ranta. Astun laiturilta veteen, uin nopeasti muutaman vedon, ja kävelen takaisin saunalle. Ilmassa tuoksuu raikas, vesisateen jäkeinen tuoksu, ja vaikka ilta on harmaa, tyypillinen syksylle, silti hymyilen, koska rakastan sitä paikkaa niin paljon.

Naapuri sijaitsee ihan lähellä, samassa pihassa. Pihojen välissä on vanha kaivo, jota ei voi enää käyttää, naapureiden punainen talo, joka näkyy mökkimme olohuoneen ikkunasta, ei ikinä unohdu. Ei kesäiset pellot, joilla juostiin paljain jaloin, eikä kaverin lehmien hoitamiset, vahtimiset, milloin joku niistä poikii, ja yksi erikoinen aamuherätys, kun lehmä juoksi ikkunan alta. Olen onnellinen, olen saanut elää lapsuuteni näissä paikoissa, ja paikoista on tullut minulle tärkeitä. Vaikka lapsuuteni ei ole aina ollutkaan niin helppo, vaikka riitoja on ollut, ja ne ovat jättäneet minuun syvän arven, silti kasvoilleni pyrkii hymy, ihanat hetket rakkaissa paikoissa auttavat unohtamaan menneet, ja luottamaan tulevaisuuteen.